Minna Lindgren: Digi vai hiki? – Pakina digitalisaatiosta ja liikunnasta

Toimittaja, kirjailija Minna Lindgren pakinoi tämän vuoden Kansallisessa liikuntafoorumissa digitalisaatiosta ja liikunnasta ja kysyi: digi vai hiki?

Ihminen on sellainen, että kun asiat ovat huonosti, vika ei ole koskaan meissä itsessämme, vaan jossain muualla. Jos lapsi ei opi lukemaan, opettaja on huono. Jos tein huonoa ruokaa, resepti oli väärä. Jos syön epäterveellisesti, kaupan tarjonta on väärä. Ja kun emme viitsi liikkua ja pitää itsestämme huolta, vika on jossain muualla kuin meidän laiskuudessamme. Suomessa voi aina syyttää esimerkiksi säätä siitä, että ei lähde lenkille.

No, nykyään meillä on yleispätevä selitys mille tahansa typeryydelle ja vastoinkäymiselle modernissa yhteiskunnassa. Se on tämä digitaalisuus. Digitaalisuus vei työpaikoilta sihteerit ja kahvitauot, digitaalisuus poisti kaupan kassat ja pankeista neidit ja digitaalisuus teki meistä epäsosiaalisia ja ylipainoisia, vaikka me haluaisimme olla jotain aivan muuta.

Jo pelkkä sana on epämääräinen, tämä digitaalisuus. Mitä me sillä tarkoitamme? Digitaalinen palvelu kuulostaa etupäässä kammottavalta, mutta ei välttämättä ole chätissä jankkaamista botin kanssa vaan voi yhtä hyvin olla puhelimessa asiointia. On melkein helpompi miettiä, mikä EI ole digitaalista nyky-yhteiskunnassa.

Digitaalisen wikipedia-palvelun mukaan digitaalisuus on ”datan syöttämisessä, käsittelyssä, siirrossa, tallennuksessa ja esittämisessä käytettävä menetelmä, jossa data esitetään täsmällisinä arvoina, joita on rajallinen määrä. Tavallisin digitaalinen järjestelmä on binäärijärjestelmä, jossa käytetään vain kahta numeroa, 0 ja 1. Digitaalisuuden vastakohtana on analogisuus, jossa muuttuja voi saada laajasti eri arvoja.”

Näinkö paljon tosiaan maailman muuttaminen portaittaiseksi, numeroina nolliksi ja ykkösiksi, vaikutti meihin, että me olemme lopettaneet liikkumisen ja muiden ihmisen kohtaamisen? Siltä tosiaan näyttää.

Turha esittää vastentahtoista. Me halusimme tätä kaikkea. Ihminen ei ole muuttunut historian saatossa oikeastaan juuri lainkaan. Me emme peri opittuja taitoja vanhemmiltamme ja jokainen joutuu aina aloittamaan oman kasvu- ja kehityspolkunsa alusta. Usein onkin hyvä miettiä, miten oma isoäiti tekisi erilaisissa arjen tilanteissa. Maailmahan olisi tosiaan paljon pienemmässä ilmastokriisissä ja ihmiset terveempiä, jos liikkuisimme ja kuluttaisimme kuin isovanhempamme mutta meillä olisi moderni lääketiede ja ravitsemustilanne.

Mutta niin ei ole. Nyt, kun kaikki maailman tutkittu tieto tarjoaisi oikopolkuja viisauteen nolliksi ja ykkösiksi muutettuna ihan tuosta omasta puhelimesta, meitä ei kiinnosta tutkittu tieto vaan haluamme salaliittoteorioita ja virtuaalitodellisuutta. Yhtäkkiä kaikessa päätöksenteossa tärkeintä onkin tunne, ei järki, vaikka tunteen ja järjen tasapainosta on puhuttu antiikin ajoista lähtien. Tunteen ylivoima johtaa jopa siihen, että kun katsomme tv-sarjaa The Crown Englannin kuninkaallisista, luulemme sen olevan totta. Joku jo ehdottikin, että uutis- ja ajankohtaislähetyksiin olisi lisättävä maininta: tämä ei ole fiktiota, sillä otamme pian jo omankin elämämme fiktiona.

Faktan ja fiktion erottaminen on tähän asti ollut keskeinen ihmisen ominaisuus. Siksi virtuaalisuus ei ole uusi asia kokemuspiirissämme. Sillä mitä muuta on taide kuin virtuaalisuutta? Kun luemme romaania, katsomme elokuvaa tai teatteriesitystä, tiedämme, että kyseessä on fiktio, mielikuvituksen tuote, jokin, mikä ei ole totta. Tästä huolimatta tämä rinnakkaistodellisuus eli fiktio vaikuttaa meihin voimakkaasti. Eläydymme kuvitteellisten ihmisten kohtaloihin, heidän iloihinsa ja suruihinsa niin voimakkaasti, että kun luemme kirjaa, aivomme luulevat, että olemme sosiaalisia, tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Ja siksi on terveyttä edistävää lukea romaania.

Ihmisellä on siis kyky ymmärtää useita eritasoisia todellisuuksia yhtä aikaa. Taiteiden merkitys perustuu juuri siihen: tarvitsemme tunteiden käsittelylle fiktiivisen todellisuuden, koska todellisuus edellyttää tunteita enemmän järjen käyttöä. Mutta digitaalisen viihteen vyöry on ensimmäisen kerran ihmisen historiassa sotkenut tämän selkeän jaon. Mikään ei ole enää mitään, jos mukana ei ole suuria tunteita. Ja tästähän urheilu hyötyy. Sen suunnaton suosion nousu johtuu siitä, että urheilu tuottaa jännitystä ja suuria tunteita, on totta mutta leikkiä. Se on sallittu tapa kanavoida jopa väkivaltaa (joka kuuluu osiin urheilulajeista) ja vihaa, sillä vastustaja on aina vihollinen. Ja kuten huomaatte, nyt puhun penkkiurheilun suosion noususta. Digitaalinen teknologia on tehnyt jopa avomeripurjehduksen reaaliaikaisen seuraamisen jännittäväksi sohvatapahtumaksi. Itse asiassa termi ”penkkiurheilu” pitäisikin päivittää muotoon sohva- tai sänkyurheilu. Menemme yhä harvemmin paikan päälle katsomaan urheilua.

Voimme huomata digitalisaation seurauksia tavoissamme elää ja olla jo nyt, ja kuten aina muutoksen keskellä, kauhistumme. Ehkä on lohdullista huomata, että ihmisillä oli aivan samanlaisia pelkoja ja epäluuloja teknologiaa kohtaan kaksisataa vuotta sitten kuin nyt. Silloin kauhua ja intoa herättivät höyrykone ja kaasuvalo, nyt painajainen ja mahdollisuus on digitaalisuus. Meistä näyttää siltä, että ihmiskunta ajautuu lopulliseen rappioon digitalisaation seurauksena. Sen seurauksena me lopetamme liikkumisen ja jähmetymme sänkyyn virtuaalimaailman uhreiksi emmekä muista edes syödä. Jos syömme, tilaamme roskaruokaa korttelin päästä ravintolasta ja ahkera robotti tuo tuon mössön kotiimme, sinne sänkyyn. Tiesittekö muuten, että oppimistulokset ovat merkittävästi parempia niiden lasten keskuudessa, joiden kotona perhe kokoontuu edes kerran päivässä syömään yhdessä?

Lapset ovat yhä lihavampia, lyhytjännitteisempiä ja laiskempia, ja se on digitalisaation vika. Siis huomatkaa, se ei ole lasten vanhempien vika, vaan tämän yhteiskunnan, tämän maailman. Eiväthän vanhemmat voi sille mitään, että lapsen on saatava jokainen digitalisaation viihdehärpäke luureineen ja vr-laseineen heti voidakseen juuttua loppuelämäkseen sänkyynsä. Kuka osti nuo kojeet lapselle ja miksi? Vanhemmat, koska kuulemma kaikilla muillakin on sellaiset ja koska uskomme, että teknologia on aina edistyksellistä. Ja kuka tilasi woltilla roskaruokaa suoraan sänkyyn? Vanhemmat, koska eivät jaksa käydä kaupassa ja laittaa ruokaa, kun juuri nyt on niin hyvä peli menossa virtuaalimaailmassa tai tärkeä teamskokous toiselle puolelle palloa.

Kun elämään tulee jotain uutta, siitä katoaa jotain vanhaa. Digitalisaatio on poistanut ihmisen arjesta hyötyliikunnan. Mikä ikävä sana, hyötyliikunta, se joutaakin pois käytöstä, sillä viihdepainotteinen mukavuusihminen ei kaipaa hyötyjä, ainoastaan nautintoja. Niin käy, kun tunne voittaa järjen.

Hyötyliikunta on se, millä isovanhempamme ylläpitivät hyvää fyysistä kuntoa. He eivät hiihtäneet hiihtoputkessa, eivät lentäneet Alpeille valumaan rinnettä alas, eivät polkeneet paikoillaan kuntosalilla eivätkä rynnänneet viimeisimpien villitysten perässä vaihtaen kössin sulkapalloon ja sen jälkeen padeliin vaatien kullekin ohikiitävälle villitykselle omat salit. He kävelivät paikasta toiseen, kantoivat ostokset kotiin, kiipesivät portaat ylös ja alas, hakkasivat halkoja, pyöräilivät kylille ja leikkivät lasten kanssa ulkona. Kun pandemia opetti meidät etätyöhön, katosi viimeinenkin hyötyliikunnan ripe arjesta. Emme pyöräile töihin, emme kävele työhuoneesta ruokalaan, kahvihuoneeseen tai kopiokoneelle emmekä käy kävellen kaupassa, koska ruokakassin voi tilata maahanmuuttajan polkemana kaupasta kotiovelle. Riippuu täysin asunnon neliömäärästä, matkasta sängystä vessaan, kuinka monta askelta otamme päivän aikana.

Digitalisaatiota ei kukaan keksinyt tällaiseksi. Binääri teknologia syntyi todennäköisesti Yhdysvaltojen armeijan hyödyksi, kuten kaikki ihmiskunnan suurimmat keksinnöt joukkueurheilusta internettiin. Sangen vikkelästi ihmiskunnan nokkelimmat ja rahanahneimmat alkoivat keksiä uusia tarpeita, joita meille voidaan luoda digitalisaation avulla. Digitaalisuuden synnyttämä yhteiskunnallinen muutos onkin vaikeasti hahmottuva ja kaoottinen siksi, että sitä ei kukaan suunnittele missään, vaan kaikki tapahtuu markkinoiden ehdoilla. Mikä myy, kannattaa. Siksi käsittämätön määrä uusimman teknologian osaamisesta on kanavoitu erilaisten pelien keksimiseen sen sijaan, että kehittäisimme terveydenhoitoa tehokkaammaksi ja rakennustekniikkaa ympäristöystävällisemmäksi.

Vielä äsken ei kukaan tiennyt, että meidän on kerta kaikkiaan pakko katsoa kerran kymmenessä minuutissa, onko aamulla ottamastamme kissakuvasta tykätty sosiaalisessa mediassa. Se on aivan uusi tarve, jonka teknologia on synnyttänyt. Miksi teemme niin? Koska kaikki muutkin tekevät! Niinhän lapsetkin perustelevat älyttömyyksiään, miksi eivät myös aikuiset. Sillä olettehan huomanneet, että mitä enemmän elämme tunteiden varassa vailla järkeä, sitä tiukemmin pysymme lapsina kasvamatta milloinkaan aikuisiksi.

Kun kaikki ovat koneilla pelaamassa aamusta iltaan ja kun mikä tahansa virtuaalipeli on kilpailu, jossa joku voittaa muut, keksittiin, että itse asiassa se kotisohvalla istuminen onkin urheilua. Se on digiurheilua eli suomeksi e-urheilua. Sen edeltäjä on šakki, sinänsä älykäs seurapeli, jolla ei ole mitään tekemistä urheilun eikä sukupuolen kanssa, vaikka urheilun nimissä järjestetään erikseen miesten ja naisten šakin mestaruuskisoja. Pidän tietokonepelaamisen kutsumista urheiluksi suurena vitsinä, ellei kyse ole siitä, että todella haluamme muuttaa käsitystä urheilusta. Uusi urheilu ei olisikaan fyysistä liikkumista edellyttävää toimintaa vaan mitä tahansa kilpailua. Mitä vähemmän ihmiset viitsivät liikuttaa itseään edes huvin vuoksi, sitä todennäköisempää on, että urheilukin muuttuu virtuaalikisaamiseksi.

Onneksi ihminen osaa myös korjata virheitään. Kun digiloikan tehneistä ihmisistä alkoi tulla ylipainoisia mielenterveyspotilaita, joiden lonkat oli leikattava jo nelikymppisenä liian istumisen takia, aloitettiin elintasoihmisten terveyskampanja. Siihen kuului erilaisia digitaalisia laitteita, tietenkin. Voimme säästä välittämättä urheilla sisätiloissa ja valita ympäröivän maiseman soutulaitteesta, kuntopyörästä ja crossfitlaitteesta. Korvissamme soi ykkösiksi ja nolliksi muutettu sparrausmusiikki ja poljemme paikallamme eteenpäin kuntolaitteen ohjelmoinnin mukaisesti vuorimaisemassa tai Afrikan savannilla. Kiinnitämme ranteeseen digilaitteen ja sormeen digisormuksen, joka kertoo, kuinka nukumme, miten hengitämme, lyökö sydämemme ja olemmeko ottaneet tavoitteiden mukaisesti askelia lounastaukoon mennessä. Näyttääkseen liikunnalliselta ihmisen ei tarvitse näyttää liikunnalliselta, riittää, kun sormessa on älysormus.

Tällainen digiruoska toimii monille erinomaisesti. Kun askelia on liian vähän tai pulssi on liian tasainen, alamme touhukkaasti parantaa lukuja, sillä ihminen on tosiaan hurahtanut numerouskoon digitaalisuuden myötä. Digitaalisessa terveyskampanjassakin on tietysti vaaransa, niin kuin kaikissa uusissa laitteissa, joita insinööri meille keksii. Yksi vaara itsekontrollilaitteissa on, että emme enää usko aistinvaraisiin havaintoihin ja menetämme oman kehon tuntemuksen. Jos aamulla tuntuu siltä, että yö meni oikein mukavasti ja unta oli riittävästi, mutta kellon mukaan uni oli katkonaista ja päivä pilalla, uskomme mieluummin kelloa kuin omaa vireystilaamme. Jatkuva pulssin tarkkailu johtaa nopeasti siihen, että alamme googlata rytmihäiriön oireita ja pian onkin tilattava ambulanssi.

Näissä tilanteissa muistutan mielelläni mummosta ja muista esivanhemmista. Ajatelkaa, että he pärjäsivät ties kuinka monta kymmentä tuhatta vuotta ja enemmänkin ilman kuumemittaria. Isoäiti tiesi, miltä kuume tuntuu, ja meni peiton alle nukkumaan. Mutta me emme tiedä mistään mitään, ellei älykello kerro meille, että olemme väsyneitä ja sairaita ja se jatkuva kuntoilu pitäisi lopettaa, sillä polvinivelet vetelevät viimeisiään.

Ongelma ei ole digitaalisuudessa eikä näissä laitteissa. Uskoakseni jo viiden vuoden kuluttua teistä ei kukaan enää muista, miksi piti olla kuntoranneke, ja niitä löytyy samalta kaatopaikalta, jossa makaavat muinaiset vesisängyt, leipäkoneet ja piikkimatot. Muoteja tulee ja menee mutta digitaalisuus on tullut jäädäkseen. Se etsii jatkuvasti erilaisia sovelluksia ja muotoja, joista vain osa osoittautuu pitkäaikaisiksi – jos siis kymmentä vuotta pidetään pitkäaikaisena ajanjaksona. Edes digitaalinen Casio-kello ei syrjäyttänyt vanhaa viisarikelloa, radio ei tappanut elävää musiikkia, some ei lakkauttanut vanhaa uutismediaa ja vieläkin on kuulemma niitä, jotka pelaavat mieluummin jalkapalloa ulkona kavereiden kanssa kuin tietokoneella.

Uskokaa tai älkää, digitaalisuus helpottaa ihmisen elämää. Se vapauttaa meidät orjuuttavasta työstä ja liiasta rehkimisestä ja mahdollistaa rikkaan ja monipuolisen vapaa-ajan, toisin sanoen oikean elämän, jossa voimme tehdä niitä asioita, jotka koemme aidosti mielenkiintoisiksi ja merkityksellisiksi.

Jos ihmisellä ei ole sosiaalisia kontakteja eikä mielekästä tekemistä, hän sairastuu ja kuolee. Tähän asti Suomi on ollut ahkeran kansan köyhä maa, jossa ainoa merkityksellinen tekeminen on ollut työ. Sen huomaa helposti lukemalla nekrologeja. Muistokirjoitukset kertovat aina uutterista ihmisistä, jotka ovat omistautuneet työnteolle ja eläkkeelläkin ahkeroineet kesämökillä. Olemme digitalisaation ansiosta siis todella suuressa murroksessa, kun nuorille työ ja ahkerointi eivät riitä elämän sisällöksi ja kaikilla on vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan ennen.

Otan yhden kaikkia koskettavan positiivisen muutoksen digitalisaatiosta, vaikka senkin ympärillä on enemmän kauhistelua kuin kehuja. Esimerkki tulee terveydenhoidosta, joka mediasta päätellen on jatkuvasti romahtamisen partaalla. Digitalisaation ansiosta lääkärin ei tarvitse koputella ja kuunnella potilasta ja kysellä tyhmiä, sillä hän saa laboratoriosta ja potilaskertomuksista yhteenvedon, jossa on todennäköinen diagnoosi ja riskitekijät. Jokavuotisen koivuallergialääkkeen takia ei tarvitse jonottaa terveysasemalla ja viedä lääkärin aikaa sairaammilta, kun reseptin saa etälääkäriltä sähköisesti apteekkiin. Ja näin lääkärin työaikaa vapautuu niille potilaille, jotka tarvitsevat koputtelua, tutkiskelua ja keskustelua. Etälääkäri, digivastaanotto ja sähköinen resepti ovat hyviä asioita ja parantavat perusterveydenhoidon ongelmia merkittävästi. Ja samanlaisia esimerkkejä on joka puolella yhteiskunnassamme, sillä oikein käytettynä, järki edellä, digitalisaatio todella helpottaa ihmisen elämää. Mutta se edellyttää valintoja.

Jos tässä meneillään olevassa vapaa-aikaa ja merkityksellistä tekemistä lisäävässä prosessissa vajoamme apatiaan, liikkumattomiksi lihansyöjiksi ja suoratoistopalvelun ahmijoiksi, se on ihan meidän oma vikamme – valitsemme väärin. Ihan samalla tavalla kuin jos emme ymmärrä, mikä on ilmastokriisi ja kuinka voimme omalla käyttäytymisellämme ja kulutustottumuksillamme siihen vaikuttaa, teemme vääriä valintoja ja kaikille käy huonosti ja se on meidän oma vikamme.

Kun digitalisaatio mahdollistaa hyvän elämän, on ihmisen omalla vastuulla elää hyvin. Ja koska ihminen ei ole tekniikan kehityksenkään myötä muuttunut, vaan on se sama nisäkäs, joka alkoi viljellä maata, joka keksi purjelaivan ja kompassin, joka pelkäsi höyrykoneita ja luuli elokuvan tappavan teatterin, hyvin eläminen on digitaalisessakin maailmassa yksinkertaista.

Hyvään elämään kuuluu terveellinen, kasvispainotteinen ruokavalio, säännöllinen liikunta, sosiaaliset kontaktit ja tavalla tai toisella taiteet tunne-elämän tasapainottajana. Kiitos digitalisaation, voimme entistä helpommin keskittyä näihin yksinkertaisiin asioihin. Ja koska olemme puhumassa urheilusta, päätän siihen: Hikeä ei voi saada virtuaalisesti, se on hankittava ihan itse.